Vuonna 2003 meillä oli idea. Sitten meillä oli nimi ja vahva mielipide siitä, millaiset kalsarit halusimme tehdä. Ainoa ongelma oli, ettemme tienneet vaatteiden valmistamisesta käytännössä mitään.
2000-luvun alussa internet toimi jo verrattain hyvin, mutta asioiden selvittäminen ei ollut yhtä helppoa kuin nykyisin. Meillä ei ollut käsitystä siitä, miten koko hommassa voisi päästä edes alkuun.
Yksi tuttavamme teki työkseen laukkujen ompelua, joten saimme ensimmäisen ajatuksen siitä, kuka osaisi kertoa meille teollisesta valmistuksesta. Päädyimme tekemään jotain, mikä tuntuu näin jälkikäteen aika erikoiselta.
Soitimme ammattikorkeakoulun vaihteeseen ja pyysimme yhdistämään vaatealan opettajalle. Emme tunteneet häntä, eikä hän tuntenut meitä. Silti hän käytti aikaansa siihen, että selitti meille puhelimessa, miten vaatteita valmistetaan ja mitä kaikki oudot termit tarkoittavat.
Valitettavasti emme enää muista hänen nimeään. Jos satut joskus lukemaan tämän, haluaisimme sanoa sinulle kiitos. Se puhelu oli meille tärkeämpi kuin ehkä koskaan osasit kuvitella.
Siitä alkoi monen vuoden epäonnistumisten putki. Saimme myös yhteystietoja kaverimme äidiltä suomalaisiin vaatevalmistajiin, mutta kukaan heistä ei koskaan edes vastannut meille. Sama kohtalo oli myös muualla Euroopassa.
Päädyimme tilaamaan näytteitä Intiasta ja Kiinasta. Kaikki niistä olivat erittäin heikkolaatuisia. Vaatevalmistuksen yksi ominaisuus on pitkät valmistusajat. Näytteiden odottamiseen meni kuukausia, ja koska tuote oli surkea, kaikki oli aloitettava joka kerta alusta.
Vuodet vierivät ja elämä kulki eteenpäin. Menimme töihin ja elimme nuoren ihmisen elämää. Mähöne kulki mukana lähes jokaisessa illanvietossa.
Jossain vaiheessa muut kaverit alkoivat jo naureskella meidän ikuisuusprojektillemme.
"Jos te ikinä myytte yhdenkin kalsarin tämän kaveriporukan ulkopuolelle, käytän pelkästään Mähösiä loppuikäni." yksi lupasi.
Ehkä meille kuittailtiin ihan syystäkin. Paljon puhetta ja vähän tekoja.
Tässä vaiheessa Mähöne oli ollut olemassa jo viisi vuotta, mutta yhtään kalsaria ei ollut vielä valmistettu. Ehkä juuri se sai meidät yrittämään vielä vähän enemmän.
Moni kaveri ja tuttava oli kuitenkin ottanut projektimme omakseen. Eräs tuttava neuvoi ottamaan yhteyttä Suomessa oleviin eri maiden suurlähetystöihin. Ajatus kuulosti oudolta. Mutta oikeastaan kaikki muutkin ideamme olivat siihen mennessä olleet vähän outoja.
Suurlähetystöistä löytyi yhteystietoja erilaisiin vaatevalmistajiin, ja lähetimme sähköposteja eri puolille maailmaa.
Yksi niistä päätyi Thaimaahan.
Ja siihen vastattiin.
Oli vuosi 2010, ja sattumalta olin lähdössä reppureissaamaan Kaakkois-Aasiaan. Päätin käydä katsomassa tehdasta.
Vuoden 2010 tammikuussa astelin yölennon jälkeen sandaaleissa ja rinkka selässä tehtaan ovesta sisään. Olin väsynyt ja hermostunut, ja yritin parhaani mukaan selittää, millaiset kalsarit kolme suomalaista haluaisivat valmistaa.
Tehtaan emännät suhtautuivat minuun uteliaisuudella ja hyväntahtoisella sympatialla. He tarjoilivat minulle teetä, limonadia ja tuoreita hedelmiä. 16 vuotta myöhemmin heitä naurattaa edelleen tuo aamuinen tapaaminen.
Tehtaan minimituotanto oli 10 000 kappaletta per tuote. Meidän budjettimme ensimmäisen erän valmistamiseen ei ollut lähelläkään sitä.
Jostain syystä saimme kuitenkin neuvoteltua ensimmäisen tilauksen 2 000 kappaleeseen. Se tuntui silloin valtavalta voitolta. Tehdas valmisti kalsareita useille tunnetuille brändeille, joten usko alkoi hieman herätä.
Kalsarin malli oli jo valmis. Ainoa asia, joka vielä puuttui, oli kuminauha.
Pyysin tehtaalta näytettä kestävimmästä kuminauhasta, mitä heiltä löytyy. Se oli samaan aikaan myös karhein vaihtoehto. Se tuntui juuri oikealta.
Palattuani Suomeen viimeistelimme tilauksen.
Sitten tuli hetki, jota muistelen edelleen välillä hieman huvittuneena. Kalsareiden etumaksu piti suorittaa ennen tuotannon käynnistämistä. Lähetimme 6 000 Yhdysvaltain dollaria pankkisiirrolla lähes tuntemattomalle tehtaalle Thaimaahan.
Tänään en tiedä, uskaltaisinko tehdä samaa.
Mutta silloin olimme nuoria ja ehkä vähän naiiveja. Ja halusimme kovasti uskoa, että tuote saadaan vihdoin tuotantoon.
Keskustelimme kyllä siitä, että rahat saattavat olla lopullisesti mennyttä. Mutta jos niin kävisi, ainakin olisimme yrittäneet.
Sitten odotimme.
Saimme ensimmäisen tuotantonäytteen Suomeen maaliskuussa 2010. Se oli erinomainen tuote, mutta liian pientä kokoa kenellekään meistä. Löysimme oravamaisen kaverin käyttämään sitä muutaman kerran ja toteamaan, että tuote toimii.
Ja niin eräänä kesäpäivänä vuonna 2010 Helsinki-Vantaan lentoasemalle saapui kaksikymmentä laatikkoa kalsareita. Tullauksen jälkeen leikkasimme rahtiterminaalissa ensimmäisen laatikon auki. Tuotteet olivat juuri sellaisia kuin olimme sopineet. Lastasimme kalsarit pakettiautoon, ja matka alkoi kohti Mähösen ensimmäistä varastoa – Porintien autotallia Munkkivuoressa.
Itse muistan edelleen yhden hetken siitä päivästä.
Istuin myöhemmin yhden kalsarilaatikon kanssa Kehä Ykkösen ruuhkassa isäni Saabissa. Minulla ei ollut autoa, joten lainasin isäni autoa kuljetuksia varten.
Hakkasin auton kattoa onnesta.
Se oli henkilökohtaisesti yksi hienoimmista hetkistä Mähösen parissa.
Pahin oli ohi.
Sanoista oli tullut tekoja.
Tästä eteenpäin pahinta, mitä voi tapahtua, oli se, että meillä olisi loppuelämäksi kalsareita.
Tarina jatkuu...
